"Fear not, what you don't know, coz in your heart you'll find a home"

Tänään on torstai. Kolme päivää ja minä asun Lontoossa. Kolme, pientä, lyhyttä päivää. Hullua. Ajatukset ovat aivan sekaisin. Päässäni pyörii tuhat ja yksi ajatusta, enkä saa niitä järjestykseen. En saa ulos sitä, minkä haluaisin sanoa. Yritän silti:

Vaikka olen innoissani lähdöstäni, (onhan tämä suurin unelmani) silti pakokauhu valtaa minut silloin tällöin. Mitä olen tekemässä? Olenko ihan hullu? Ei kukaan tervejärkinen lähde vuodeksi vieraaseen perheeseen, vieraaseen kaupunkiin saati maahan! Välillä tekisi mieli vain parkua ja perua koko juttu. Kaatua sänkyyn sikiöasennossa, itkeä, huutaa ja jäädä sinne. Välillä taas haluaisin, että päivät menisivät entistä nopeammin, että uusi elämä olisi jo alkanut.

Hirveimmältä tuntuu jättää perhe, ystävät ja kaikki tuttu taakse (vaikka toisaalta se on myös tässä parasta!) Hirveää ajatella, että muiden elämä jatkuu täällä normaalisti - ilman minua. Heidän elämä ei siitä juurikaan muutu. Arki rullaa tavallisesti eteenpäin, olin minä mukana tai en. He tekevät kivoja asioita, käyvät juhlimassa, keikoilla, reissussa. Pelottaa, että he unohtavat minut ja kun tulen takaisin kotiin, en sovikkaan enää porukkaan. 

Toisaalta puhtaalta pöydältä aloittaminen tuntuu ihanalle! Voin olla mitä ikinä haluan, eikä oikeasti kukaan tiedä minusta mitään, ei hyviä asioita, eikä huonoja! Voin rakentaa itselleni uuden elämän, sellaisen kuin olen siitä halunnut.

Changes

Leikitään, että tässä on joku naseva ja hauska aloitus.

Elämäni on muuttumussa radikaalisti ja edessä on hyppy kohti tuntematonta. Tarkalleen 8 päivää, 15 tuntia ja 11 minuuttia. 207 tuntia ja elän ja asun aivan toisaalla, vieraassa paikassa ja vieraiden ihmisten kanssa. 

Olen päättänyt rohkaistua vuosien haaveilun ja unelmoinnin jälkeen. Olen aina, niin kauan kuin muistan, halunnut kokea kaiken mahdollisen, elää kuin viimeistä päivää. Yksi isoimmista unelmistani ja haaveistani on ollut elää ja asua ulkomailla. Yksi on ylitse muiden ja se on Englanti ja kaupunki Lontoo. Ja sinne minä lähden. Aivan pian.

Ensimmäisen kerran mietin au pairiksi lähtöä ollessani vielä yläasteella. Minulla ei ollut haisuakaan siitä, mitä tulevaisuudelta haluan. Minne haen opiskelemaan? Mikä minusta tulee isona? Muistan, että postin mukana oli tullut myös jonkin au pair -järjestön esitteitä ja selailin niitä. Taisin äidillekin sanoa niistä jotakin. En kuitenkaan vielä ollut valmis sellaiseen muutokseen ja hain lukioon. Saanpahan vielä kolme vuotta lisäaikaa miettiä, mikä minusta tulee isona, ajattelin. 

No, lukio alkoi olla lopuillaan ja olin edelleen tulevaisuuteni suhteen isona kysymysmerkkinä. En tiennyt, mitä haluan opiskella seuraavat vuodet. Au pair vuosi ulkomailla alkoi houkuttaa ja tuntua parhaimmalta vaihtoehdolta. Aloin etsimään netistäkin tietoa ja tutkin jo perheiden hakemuksiakin. Sitten kävi ehkä ne perinteisimmät ja tapasin miehen ja rakastuin. Katsoin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, laitoin haaveet syrjään ja hain kouluun. Pääsin opiskelemaan ja alakin tuntui kivalta ja omalta jutulta. Vaikka lopulta erosin, en ajatellutkaan jättäväni koulua kesken vaan kävin sen tunnollisesti loppuun. Nyt olen valmistunut, sinkku ja lähtövalmiina!

Olen löytänyt itselleni ihanan perheen ja muutan heidän luokseen kesäkuun viimeisenä päivänä. Heillä on kolme lasta, 5-, 9- ja 12- vuotiaat pojat. Tilanteeni on siksi hieman erikoinen, että aloitan au pair elämän jo täällä kotosuomessa. Perhe on siis suomalainen ja asuvat täällä heinäkuun loppuun asti. He laajentavat yritystoimintaansa Lontooseen ja ovat melkein koko heinäkuun joko työmatkoilla tai hoitamassa muuttoa, eli lisäkädet lasten hoitoon on jo silloin tervetullutta. Lisäksi vanhimmalla pojalla on erityistarpeita ja muutokset ovat hänelle hankalia. Hänen sopeutumisensa kannalta on mukavampaa, että asustan heillä jo ennen Lontooseen muuttamista. 

En oikeastaan ole sisäistänyt tulevaa muutosta vielä. Ensimmäisen kerran heräsin todellisuuteen kun noin kuukausi sitten jätin töihin irtisanomisilmoituksen. Toisen kerran, kun varasin bussilippuja Helsinkiin. Viimeisimmän herätyksen koin tänään, kun viho viimeinen työvuoro oli taputeltu. Nyt se on ohi. Olen työtön seuraavat 8 päivää. Sen jälkeen työnimikkeeni on au pair.

Ps. kuvat on lainattu wehearit:stä. 

Pps. Oli pakko tarkistaa, montako päivää asun vielä Suomessa. 44. Oh my god!