Day 1

Huh, mikä päivä. Nukuin viime yönä n. 4 tuntia, matkustin melkin 6 tuntia ja olen tavannut vaikka millä mitalla uusia ihmisiä. Olin matkalla Helsinkiin ja host mama laittoi viestin: "Isälläni on synttärit, mennään sinne sitten suoraan." Juuuu, pienoinen paniikki iski, koska en tiennyt, kuinka paljon siellä tulisi olemaan ihmisiä, onko ne hienot juhlat jne. En ollut koskaan tavannut edes sitä perhettä ja sainpa koko suvun sitten kerralla!

Onneksi pelkäsin turhaan ja kaikki olivat mukavia ja kohtelivat minua kuin olisin pidempäänkin heidät tuntenut. Valokuviinkin halusivat minut mukaan ja viikonloppuna olisi luvassa mökkireissu jonnekin saaristoon heidän kanssaan! :)

Lapsetkin ottivat minut hyvin vastaan, leikin nuorimmaisen kanssa hetken aikaa, olin seurana iltapalalla ja juttelin mukavia. V ja E halusivat molemmat, että luen heille iltasadut sekä nukutan heidät. Nukuttaminen tarkoitti lähinnä sitä, että hetken aikaa olin vieressä ja ja silitin päätä. Ei tarvinnut oikeasti ihan nukahtamista odotella. 

Host maman ja papan kanssa juotiin ensimmäisen päivän kunniaksi skumppapullollinen ja juteltiin asioista. Siitä, mitkä ovat tehtäväni, kuinka kotona toimitaan, mitä minulta odotetaan. Kaikki vaikuttaa minusta ainakin selvältä ja simppeliltä, mutta katsotaan asiaa sitten, kun pojat rupeavat rajojaan kokeilemaan. Vielä ainakin (vieraskoreuttaan) tottelivat heti kun jotain sanoin.... :D 

Olen sen verran rättipoikkiväsynyt, etten osaa koota ajatuksia, joten tässä pikainen selitys ekasta päivästä... 

Lähtövalmiina

Aika on mennyt kuin siivillä. Tuntuu kuin vasta olisin laskeskellut "enää kaksi kuukautta lähtöön!" ja nyt se päivä on jo huomenna. Tai teknisesti jo tänään. Hullua. Huomisesta lähtien olen espoolainen, ja kuukauden päästä osoite on Lontoo! 

Tuntuu todella hassulle lähinnä siksi, ettei jännitä, eikä edes tunnu sille, että huomenna lähden. Ehkä se johtuu siitä, etten ole poissa kuin 3 viikkoa, jonka jälkeen vietän "kesälomaa". Tuntuu ehkä lähinnä sille, että lähtisin vain matkalle tai leirille tai jonnekin vain hetkeksi.

Minusta on ihanaa aloittaa aupparointi jo Suomessa, tutustua perheen tapoihin ja ennen kaikkea tutustua lapsiin. Olen siitä vähän outo, että käyn pääni sisällä läpi niin menneitä tapahtumia kuin tuleviakin. Tavallaan suunnittelen etukäteen, kuinka jotkin tilanteet tulevat menemään, mitä sanon, kuinka olen, miten toimin. Saatan suunnitella etukäteen dialogeja, jos jokin tilanne kovasti jännittää, ja menen sitten aivan puihin, kun vastapuoli ei osaakaan vuorosanojaan. Kuvittelen myös kaikkia tilanteita, joissa homma sujukaan hyvin ja kaikki menee huonosti. Kelaan pääni sisässä kaikki mahdolliset kauhukuvat, jotta osaan varautua mihin vain. En tiedä, tekeekö tätä kukaan muu ja kuinka sekopäiseltä kuulostan, mutta anyway. Olen siis ehtinyt pohtia myös huomista, sekä tulevaa vuottani. 

Tässä pahimmat pelkoni lähinnä heinäkuulle:

1. Perheen äiti järkyttyy ulkonäöstäni. Kun skypetimme, minulla oli pitkähköt, oranssit hiukset. Nyt minulla on oikealla puolella siilitukka ja pidemmät hiukset ovat vaaleanpunaiset.

2. Lapset pelkäävät minua. Ehkä he pelkäävät erilaista ulkonäköäni. Tai sitä, että olen puolijättiläinen.

3. Lapset eivät pidä minusta. En oikein tiedä mitään poikien leikkejä, enkä ole aikoihin oikeastaan kenenkään kanssa leikkinyt. Entä jos en osaa mitään ja pojat alkavat vihata minua?

4. Sotku-minä. En ole kovinkaan siisti ihminen ja tiedän, että host perheen luona minun täytyy sellainen Lellens jostakin kaivella esiin. Jos en huomakaan jotain tavaraa väärällä paikallaan ja saan sen takia fudut.

5. Jos perhe päättääkin heinäkuun jälkeen, ettei halua minua mukanaan Lontooseen. Tämä on suurin ja kamalin pelko. He eivät ole tyytyväisiä työni jälkeen, he eivät ole tyytyväisiä minuun ihmisenä, he eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Ja sanovat kiitos, mutta ei kiitos. 

Apua. Tämä oli huono aika kirjoitella tämmöisiä. Taidan yön valvoa ja käydä kaikki nämä tilanteet kymmeneen kertaan läpi ja valvoa koko yön. Hui. 9 tuntia, 39 minuuttia ja bussi kohti tuntematonta lähtee!! 

Nine in the afternoon

Minulla on lauantaina läksiäiset ja noh, kämppäni on hävityksen kauhistus. Ajattelin pyhittää tämän päivän siivoamiselle sekä siinä sivussa vähän pohtia, mitä kaikkea mukaani pakkaankaan. Päätinpä sitten aloittaa vähän sieltä mukavemmasta päästä, eli vaatekaapin läpikäymisestä. Eipä tadakaan tämä tyttö tänään paljon muuta tehdäkään..... 

Voi miten hauskaa oli testailla kaikkia vanhoja vaatteita, joiden olemassa oloa en edes muistanut! Ja kaikkia ihania kesähepeneitä! Niitä kun ei hirveästi ole vielä tänä vuonna tarvinnut.... Järkkäilin vaatteita kaapin hyllyille siten, että yhdelle hyllylle "Espoo-vaatteet", toiselle "Lontoo-vaatteet" ja viimeiselle kotiin jäävät. Hauskaa, kun Espoo -hylly näyttää värikkäälle ja pirteälle, mutta Lontoo -hylly taas on lähes kokonaan mustaa, valkoista ja harmaata. Onneksi osa pirteistä ja värikkäistä vaatteista matkaa kanssani myös Lontooseen, etten ihan masentavan näköisenä kulje siellä sitten. Pilkistää tuolta alemmalta hyllyltäkin näköjään jotakin väriä, mutta aika synkälle näyttää.

Tänään oli oikastaan ensimmäinen kesäinen päivä, lämmintä 25 astetta ja aurinkokin paistoi. Siksipä en malttanut hirveästi vaatteiden lajittelun jälkeen siivoilla vaan lähdin satamaan jäätelölle ja nauttimaan ihanasta ilmasta ja lämmöstä! Siellä istuskelin parisen tuntia ja mietin, että sitä minun tulee ikävä: kesäistä Kuopiota. Sadekuuro kuitenkin yllätti ja jouduin palaamaan tänne sotkun keskelle. Nyt yritän välttää väistämätöntä ja näpyttelen tätä tässä.

Ehkä nyt alan oikeasti siivoamaan, niin tuleepa joskus ainakin valmista. 

Changes

Leikitään, että tässä on joku naseva ja hauska aloitus.

Elämäni on muuttumussa radikaalisti ja edessä on hyppy kohti tuntematonta. Tarkalleen 8 päivää, 15 tuntia ja 11 minuuttia. 207 tuntia ja elän ja asun aivan toisaalla, vieraassa paikassa ja vieraiden ihmisten kanssa. 

Olen päättänyt rohkaistua vuosien haaveilun ja unelmoinnin jälkeen. Olen aina, niin kauan kuin muistan, halunnut kokea kaiken mahdollisen, elää kuin viimeistä päivää. Yksi isoimmista unelmistani ja haaveistani on ollut elää ja asua ulkomailla. Yksi on ylitse muiden ja se on Englanti ja kaupunki Lontoo. Ja sinne minä lähden. Aivan pian.

Ensimmäisen kerran mietin au pairiksi lähtöä ollessani vielä yläasteella. Minulla ei ollut haisuakaan siitä, mitä tulevaisuudelta haluan. Minne haen opiskelemaan? Mikä minusta tulee isona? Muistan, että postin mukana oli tullut myös jonkin au pair -järjestön esitteitä ja selailin niitä. Taisin äidillekin sanoa niistä jotakin. En kuitenkaan vielä ollut valmis sellaiseen muutokseen ja hain lukioon. Saanpahan vielä kolme vuotta lisäaikaa miettiä, mikä minusta tulee isona, ajattelin. 

No, lukio alkoi olla lopuillaan ja olin edelleen tulevaisuuteni suhteen isona kysymysmerkkinä. En tiennyt, mitä haluan opiskella seuraavat vuodet. Au pair vuosi ulkomailla alkoi houkuttaa ja tuntua parhaimmalta vaihtoehdolta. Aloin etsimään netistäkin tietoa ja tutkin jo perheiden hakemuksiakin. Sitten kävi ehkä ne perinteisimmät ja tapasin miehen ja rakastuin. Katsoin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, laitoin haaveet syrjään ja hain kouluun. Pääsin opiskelemaan ja alakin tuntui kivalta ja omalta jutulta. Vaikka lopulta erosin, en ajatellutkaan jättäväni koulua kesken vaan kävin sen tunnollisesti loppuun. Nyt olen valmistunut, sinkku ja lähtövalmiina!

Olen löytänyt itselleni ihanan perheen ja muutan heidän luokseen kesäkuun viimeisenä päivänä. Heillä on kolme lasta, 5-, 9- ja 12- vuotiaat pojat. Tilanteeni on siksi hieman erikoinen, että aloitan au pair elämän jo täällä kotosuomessa. Perhe on siis suomalainen ja asuvat täällä heinäkuun loppuun asti. He laajentavat yritystoimintaansa Lontooseen ja ovat melkein koko heinäkuun joko työmatkoilla tai hoitamassa muuttoa, eli lisäkädet lasten hoitoon on jo silloin tervetullutta. Lisäksi vanhimmalla pojalla on erityistarpeita ja muutokset ovat hänelle hankalia. Hänen sopeutumisensa kannalta on mukavampaa, että asustan heillä jo ennen Lontooseen muuttamista. 

En oikeastaan ole sisäistänyt tulevaa muutosta vielä. Ensimmäisen kerran heräsin todellisuuteen kun noin kuukausi sitten jätin töihin irtisanomisilmoituksen. Toisen kerran, kun varasin bussilippuja Helsinkiin. Viimeisimmän herätyksen koin tänään, kun viho viimeinen työvuoro oli taputeltu. Nyt se on ohi. Olen työtön seuraavat 8 päivää. Sen jälkeen työnimikkeeni on au pair.

Ps. kuvat on lainattu wehearit:stä. 

Pps. Oli pakko tarkistaa, montako päivää asun vielä Suomessa. 44. Oh my god!