"This city never sleeps, I hear the people walk by when it’s late."

Jos mun ensimmäinen viikonloppu Lontoossa oli jotain upeaa ja hienoa, ei toinen ollut yhtään sen huonompi! 

Mun host dad lähti V:n ja E:n kanssa Suomeen ja meitä jäi tänne vain O ja host mama. Mulla oli lyhyt työpäivä ja halusin jo todella kovasti ulos talosta, oman ikäiseen seuraan. Sain houkuteltua Miran mun kanssa syömään ja bisselle! Molemmat ajateltiin, että ollaan vain hetki ja lähdetään ennen puolta yötä kotiin. No, ei se yllättäen ihan niin mennytkään.

Kun lähdettiin ravintolasta haettiin kaupasta juomat ja mentiin istumaan National Galleryn portaille. Portailta näki suoraan Big Benin, ilta oli lämmin ja oli niin kaunista. Siinä istuessa se alkoi pikkuhiljaa iskeä tajuntaan: Olen oikeasti Lontoossa. Asun täällä. Oikeasti. Istun oikeasti perjantai-iltana bissellä central Lontoossa. Hullua.

Seuraamme lyöttäytyi mies nimeltä Deep. Hän oli kuunnellut meitä hetken sivussa ja kysyi lopulta, olemmeko suomalaisia. Ja siitä se juttu jatkui ja hän istui kanssamme siihen asti, kunnes juomat oli juotu ja oli pakko päästä vessaan. Kello taisi lähennellä puolta yötä ja päätimme vielä jatkaa iltaa! Lähdimme bussilla Camdeniin ja suuntasimme aivan mahtavaan baariin, Under Worldiin! Aivan täydellinen paikka! Tanssimme, joimme ja tanssimme vähän lisää. 

Baarin mentyä kiinni, mietimme hetken "mitäs nyt?" koska Chislehurstiin ei todellakaan mennyt junia siihen aikaan. Lopulta päädyimme jatkoille miehen luokse, jonka nimen unohdin varmaan saman tien sen kuultuani. "Jatkot" on ehkä vähän väärä nimitys, koska mentiin melkein heti nukkumaan. 

Heräsimme seuraavana aamuna 10 aikaan ja minun olisi pitänyt 11 olla tapaamassa muita auppareita. Laitoin heille pahoitteluviestit ja että tulen niin pian kuin pääsen. Myöhäiseksi se menikin, koska minun oli pakko käydä kotona suihkussa ja siistiytymässä. Kun vihdoin pääsin takaisin Lontooseen, menimme syömään suloiseen italiaiseen ravintolaan. Se sijaitsi pienellä, syrjäisellä kadulla. Jäimme ulos syömään, lämpömittari näytti varmaan yli 30 astetta ja katu näytti sille kuin olisimme oikeasti Italiassa. Päädyimme juomaan jälkkäriksi Sangria kannunkin! 

Lauantai-iltana seikkailin vielä erään uuden tuttavuuden kanssa ympäri Lontoota ja mulla oli niin hauskaa! Lopulta aika meni kuin siivillä ja melkein myöhästyttiin viimeisestä junastakin. 

Sunnuntai aamuna olin niin väsynyt, enkä olisi millään jaksanut nousta sängystä. Sain kuitenkin itseni kiskottua ylös. Menimme suomityttöjen kanssa Stratfordiin Westfieldin jättimäiseen kauppakeskuskeen. Koko aika meni lähinnä kahvilla istuessa ja höpötellessä. Kun Westfield meni kiinni, otimme junan Shoreditchiin ja kävimme siellä syömässä ja juoruamassa vähän lisää. Lopulta kello alkoi olla jo niin paljon, että oli pakko lähteä kotia kohti! 

Samalta reissulta sain tämän kamalan flunssan ja kuumeen, mutta nyt alan olla taas kunnossa! Huomenna se taas alkaa, viikonloppu! :) 

"Welcome to the city, you'll be on your own. Some of us will make it but most of us will go back home."

Olen vähän myöhässä päivittämässä kuulumisia! Olen ollut täällä jo yli kaksi viikkoa, eikä ainuttakaan viikonlopputarinaa! Tässä tulee, varautukaa kilometripostauksiin!

Mulla oli unohtumaton ensimmäinen viikonloppu Lontoossa. Täydellinen. Ihana. Mahtava. 

Lauantaina heräsin ajoissa, jotta ehdin hyvissä ajoin junaan. Minulla oli treffit sovittuna Miran kanssa puolilta päivin. Tietenkin mun tuurilla eksyin matkalla juna-asemalle ja kiersin yli puolituntia ylimääräistä. Onneksi täältäkin korvesta menee junia suhteellisen usein, joten en sitten myöhästynyt kovin paljoa.... 

Kävimme ensin kahvilla ja sen jälkeen lähdimme kohti Oxford Streetiä ja maanpäällistä helvettiä: Primarkia. Kauppa on ihana, koska kaikki on edullista ja valikoima on iso, mutta ne turistit ja se tungos. Argh. No mutta löysin sen mitä tulin etsimään: kengät. Kahdetkin, söpöt tennarit ja ballerinat. Lisäksi mukaan lähti nahkatakki! :) Kun sieltä selvisimme ulos, suuntasimme vähän kauemmas keskustan tungosesta ja otimme metron Shoreditchiin. Siellä järjesetetään joka lauantai Urban Food Fest ja tarjolla on erilaisia ruokia ja paljon juotavaa! Sen huomasin ainakin, että juomat, oli kyse siideristä tai limpparista, maistuvat paljon laimeammilta kuin Suomessa! Kaikki maistuvat sille kuin niitä olisi lantrattu vedellä. Siellä esiintyi myös muutama aloitteleva muusikko ja oli todella kivaa!

Istuimme food festeillä useamman tunnin ajan, kunnes kello alkoi lähentyä puolta yötä ja oli pakko lähteä kohti Waterloon asemaa ja kotia. No, koska olen kävelevä katastrofi, eihän kaikki mennyt nytkään putkeen. Puhelimeni akku loppui juuri ennen kuin hyppäsin junaan. Juna jäi kaiken lisäksi sille asemalle, joka ei ole minulle kovinkaan tuttu. Oli pilkkopimeää, huonosti valaistut kadut ja väsynyt mieli. Kaikki kadut näyttivät samoilta, kaikki talot näyttivät samoilta, eikä mikään tie johtanut minnekään. Opasteita ei ollut missään. Ajattelin, että kysyn neuvoa seuraavalta vastaantulijalta. Hoippuva mies käveli minua kohti ja pysäytti minut. "Do you have any special cigarettes? Babe, where are you going? Can I come with you?" Varmaan sanomattakin selvää, etten häneltä apua pyytänyt tai kertonut olevani eksyksissä. 

Jatkoin matkaa ja pieni paniikki iski jo päälle. Siinä vaiheessa olin hortoillut noin tunnin ajan edes takaisin katuja. Sitten kuulin takaani auton äänen. "Are you okay?" Käännyin ympäri ja takanani oli poliisiauto! Huokaisin helpotuksesta ja selitin, kuinka olen asunut täällä vasta viikon ja pimeällä kaikki näyttää niin erilaiselta, etten löydäkään tietä kotiin. Pyysin josko hän voisi soittaa taksin. Poliisia nauratti hieman ja sitten hän avasi auton oven ja pyysi kyytiin, pois kylmästä. Ja hän vei minut kotiin. Olin niin helpottunut ja niin nolona. Ennen kuin nousin kyydistä hän vielä käski pysyä pois ikävyyksistä. Minulla taitaa olla suojelusenkeli.

Sunnuntaina heräsin aikaisin lasten huutoon. Väsytti ihan kamalasti. Onneksi host perhe oli matkalla museoon ja lähtivät aika nopeasti ulos talosta. Ehdin nukkua vielä hetken ennen kuin piti nousta ylös, että ehdin London Bridgelle ajoissa. Tällä kertaa en eksynyt ja ehdin oikeaan junaan ajoissa. Heidin kanssa kiertelimme kaikki turistipaikat, haimme marketista evästä ja menimme puistoon niitä syömään. Kiertelimme SOHOssa, kävimme muutamissa kaupoissa, mutta keskustan alueella oli jälleen niin suuri ryysis, ettei missään viihdytty kovin kauaa. Päätimme ottaa metron jonnekin vähän kauemmas. Surkean muistini takia en nyt muista paikan nimeä. Siellä etsimme pubia, jossa voisimme juoda parit. Kävimme parinkin kuppilan ovella, mutta paikka oli joko liian kallis tai liian täynnä. Lopulta löysimme perinteisen brittiläisen kulmapubin, jossa iso tuoppi sidukkaa maksoi vain neljä puntaa. Joimme muutamat ja hieman hiprakan puolelle kallistuttiin. Lopulta kello lähenteli jo kymmentä ja oli pakko lähteä kohti kotia. 

Kirjoitan viime viikonlopun seikkailuista eri postaukseen ja lupaan laittaa kuviakin pian! Nyt en jaksa millään ruveta valikoimaan parhaita...

"I live for the weekend, baby"

Täällä talot on niin söpöjä!

Loppuviikko on työmäärän puolesta mennyt ihan hyvin, tunteja on ollut ihan sopivasti. Pojat puolestaan tekevät tunneista loputtoman tuntuisia ja välillä tekisi mieli lukittautua vessaan ja jäädä sinne. Haen V:n ja E:n leiriltä yhden maissa ja kotimatkan jälkeen olen jo hermoromahduksen partaalla. Pojat huutavat, tappelevat, satuttavat toisiaan, ärysttävät toisiaan, eivät tottele käskyjä, sotkevat...... Lista on loputon. 

Löysin ihanan lenkkipolun!

V:n kasvoille kohoaa sanoinkuvailemattoman pirullinen ilme, kun hän huomaa ärsyttävänsä joko veljiään tai minua. Olen jaellut rankalla kädellä rangaistuksia, lahjonut, kiristänyt, ollut mukava ja ollut ilkeä. Mikään ei auta. Lasken aina minuutteja siihen hetkeen, että hostit tulevat kotiin ja vapauttavat minut vastuusta. Yleensä siinä vaiheessa vedän lenkkarit jalkaan ja lähden tuulettumaan. Omaan huoneeseen lukittautuminenkaan ei aina auta, koska lapset laukkaavat ovesta sisään, vaikka olen satoja kertoja kehottanut koputtamaan ensin. 

Onneksi huomenna on lauantai ja vapaapäivä! Olen sopinut treffit yhden toisen suomalaisen au pairin kanssa Lontooseen! Ihanaa! Tämä päivä on mennyt ihan vain sen tiedon voimalla! :) 

"Ankkalammelta"

Kotikatu

En saanut näitä kuvia nyt kovin kivasti tänne aseteltua, mutta olkoon. Kuvatkaan eivät ole parhaasta päästä, koska olen ne ottanut puhelimella.... Älkää antako sen kuitenkaan häiritä!

Kaaos ei karkaa

Tää on mun neljäs päivä täällä ja kolmas työpäivä. Kiirettä, hulinaa ja vilinää on riittänyt ja saatiin nettikin tänne vasta eilen, joten päivittäminen on jäänyt. 

SUNNUNTAI 9.8.

Matkustuspäivä. Lähdin matkaan kotoa kasin aikaan aamulla, bussi lähti Kuopiosta Helsinkiin 9:00. Stressiä pukkasi, ahdisti ja itketti. Olin varma, etten ehdi bussiin, jotakin tärkeää on jäänyt tai jotakin vastaavaa. Bussiasemalla hanat aukesi ja pillitin kuin hullu, bussikuskikin katsoi pitkään. Itkin edelleen, kun bussikuski tarkasti liput ja taisi se kysyäkin, onko kaikki ookoo. Itku loppui vasta parin tunnin päästä bussin lähdöstä! 

Matkustustapaa valitessani, en ollut ottanut huomioon Mikkelissä järjestettyä Jurassic Rockia ja siellä bussi ahdattiinkin tupaten täyteen. Lopulta saavuimme Kamppiin noin tunnin myöhässä ja aloitin itkemisen uudelleen - olin varma, etten ehdi lennolle. Lentokentällä huomattiin, että laukkuni on kaksi kiloa liian painava ja jälleen meitsi itkeä vollotti. Kun pääsin omaan lähtöaulaani oli jo final call menossa. Lakkasin tärisemästä vasta siinä vaiheessa, kun istahdin lentokoneen penkkiin ja se nousi ilmaan. 

En ollut koko päivänä syönyt muuta kuin aamupalan ja olo oli kieltämättä todella heikko.  Vieressäni istui ihana brittimies, joka huolehti voinnistani koko matkan ajan ja jutteli mukavia. Eikä huono tuurini melkein lennolta myöhästymiseen jäänyt, vaan jouduimme tekemään välilaskun Köpikseen, koska eräs matkustaja sai sairaskohtauksen lennolla. Lento oli lopulta melkein kaksi tuntia myöhässä.

Keskimmäinen lapsi, V, oli ollut niin innoissaan tulostani, ettei ollut malttanut mennä nukkumaan ennen kuin minä saavun. Lopulta pääsin "töihin" jo ensimmäisenä iltana, koska V vaati, että minä nukutan hänet. Olin ihan rättipoikki ja meinasin nukahtaa V:n viereen.

MAANANTAI 10.8.

Heräsin 8:00, söin aamupalan ja lähdin saattaamaan poikia leirille läheiselle koululle. Vanhin poika, O, oli kipeänä, joten hän jäi kotiin ja luonnollisesti olin hänelle seurana.Siivoilin myös jonkun verran ja yritin oppia, missä kaikkien tavaroiden paikat onkaan. Kun nuorimmat pojat tulivat leiriltä, leikin heidän kanssaan, kävimme läheisessä puistossa ja pelasimme lisää pelejä. Loppuilta menikin niissä merkeissä ja lopulta olinkin poikien kanssa hoitamassa iltatoimia, lukemassa satuja ja nukuttamassa. 

Kun viimein pääsin omaan huoneeseen, teki mieli itkeä. Olin ihan naatti ja väsynyt edellispäivän matkustamisesta ja yli 12tunnin työpäivä tuntui hirveän raskaalta. En tiennyt tarkkaan, mitkä tehtävät minulle kuuluvat tai millainen "oikea" työaikani on. Mietin jo olevani täysi idiootti, kun olen tämmöiseen rumbaan lähtenyt mukaan.

TIISTAI 11.8.

Aamu sujui niinkuin edellisen päivänkin ja O jäi jälleen minun kanssani kotiin. Kun tulimme viemästä nuorempia poikia, host mama ilmoittikin, että hän tarvitsee apuani työpalaverin hoitamisesta. Host vanhempien työporukka oli tulossa 10minuutin päästä meille kotiin hoitamaan palaveria ja tarjoilujen hoitaminen oli minun vastuullani. Olin ihan paniikissa, koska en saanut kovin kunnollisia tai tarkkoja ohjeita ja vieraat alkoivat melkein heti valumaan ovesta sisään. Sain kuin sainkin tarjoilut hoidettua ja siinä vaiheessa minun pitikin jo lähteä hakemaan nuorempia poikia kotiin leiriltä. Täällä on todella tarkat turvatoimet kouluissa, ettei vaan kaappauksia tms. pääsisi tapahtumaan. Vanhemmille, hoitajille tai kuka ikinä lapsia tuleekaan hakemaan, annetaan sellainen kulkukortin tapainen lappunen ja lisäksi kerrotaan päivittäin vaihtuva turvasana, joka saatetaan lapsia hakiessa kysyä. 

Kiersimme poikien kanssa ankkalammen kautta kotiin, jotta lapset eivät olisi kotona häiritsemässä vanhempien palaveria. Sovimme poikien kanssa, että joku päivä voisimme mennä lammelle retkelle ja heittää linnuille siemeniä.

Illalla lähdin vielä poikien kanssa puistoon pelaamaan jalkapalloa ja leikkimään kiipeilytelineisiin. 

Livahdin omaan huoneeseeni melkein heti, kun tulimme kotiin, ettei minun tarvitsisi enää tehdä mitään ja suunnitelma onneksi onnistui!

KESKIVIIKKO 12.8.

Tänään heräsin siinä ajatuksessa, että saan viettää mukavamman ja rauhallisemman päivän, koska kaikki pojat ovat leirillä. Mutta eihän se tietenkään niin mennyt! Nuorimmainen, E, valitti huonoa oloa, joten hän ja V jäivät molemmat kotiin ja vain O lähti leirille. Siivoilin aamupala jälkiä pois, kun E tuli sanomaan, että nyt tuli paukkukakka housuun. Mentiin kylppäriin ja onneksi, onneksi, E:llä oli edelleen vaippa housuissa, koska ihan vetistä ripulia tuli vaipan laitojen yli. Voi, mikä sotku olisikaan ollut ilman vaippaa. Tää talo on siitä vähän paska, ettei täällä oo käsisuihkua missään muualla kuin porealtassa! En mä kakkaista lasta sinne voinut laittaa, joten piti koko poika pistää suihkuun. Tämä sama rumba kävi kolmesti päivän aikana ja pyykinpesukone lauloi. Kaiken tämän lisäksi V ja E tappelivat koko ajan. Meinasin tulla hulluksi ja jossain vaiheessa taisi minulta lipsahtaa huudon puolelle...... Hupsis. V ei myöskään totellut oikein mitään ja vinkui ja marisi. Laskin minuutteja siihen, kun host dad tulisi kotiin... 

Kun vihdoin ja viimein olin vapaa, lähdin tutkimaan Chislehurstin keskustaa, kävin kaupassa ostamassa Suomeen jääneitä tavaroita ja pubissa bissellä!! Päiväni pelastus. Nyt istun luurit korvissa kirjoittamassa tätä ja nautin täysin rinnoin lapsivapaasta! Tälläistäkö on olla äiti?!

Käyn joku päivä kuvailemassa lähimaastoa, niin saatte nähdä, kuinka kaunista voikaan olla! :) 

"Fear not, what you don't know, coz in your heart you'll find a home"

Tänään on torstai. Kolme päivää ja minä asun Lontoossa. Kolme, pientä, lyhyttä päivää. Hullua. Ajatukset ovat aivan sekaisin. Päässäni pyörii tuhat ja yksi ajatusta, enkä saa niitä järjestykseen. En saa ulos sitä, minkä haluaisin sanoa. Yritän silti:

Vaikka olen innoissani lähdöstäni, (onhan tämä suurin unelmani) silti pakokauhu valtaa minut silloin tällöin. Mitä olen tekemässä? Olenko ihan hullu? Ei kukaan tervejärkinen lähde vuodeksi vieraaseen perheeseen, vieraaseen kaupunkiin saati maahan! Välillä tekisi mieli vain parkua ja perua koko juttu. Kaatua sänkyyn sikiöasennossa, itkeä, huutaa ja jäädä sinne. Välillä taas haluaisin, että päivät menisivät entistä nopeammin, että uusi elämä olisi jo alkanut.

Hirveimmältä tuntuu jättää perhe, ystävät ja kaikki tuttu taakse (vaikka toisaalta se on myös tässä parasta!) Hirveää ajatella, että muiden elämä jatkuu täällä normaalisti - ilman minua. Heidän elämä ei siitä juurikaan muutu. Arki rullaa tavallisesti eteenpäin, olin minä mukana tai en. He tekevät kivoja asioita, käyvät juhlimassa, keikoilla, reissussa. Pelottaa, että he unohtavat minut ja kun tulen takaisin kotiin, en sovikkaan enää porukkaan. 

Toisaalta puhtaalta pöydältä aloittaminen tuntuu ihanalle! Voin olla mitä ikinä haluan, eikä oikeasti kukaan tiedä minusta mitään, ei hyviä asioita, eikä huonoja! Voin rakentaa itselleni uuden elämän, sellaisen kuin olen siitä halunnut.

My brain is hanging upside down

Oon ollut täällä host perheen luona nyt reilun viikon. Siispä ajattelin vähän kertoa kuluneiden päivien fiiliksiä:

DAY 1

Kun istuin bussiin ja tämä ihmeellinen matka alkoi, ei tuntunut sille yhtään. Ei tuntunut sille, että matkustan pääkaupunkiseudulle kolmeksi viikoksi elämään ja asumaan. Tuntui lähinnä sille, että matkustan päiväksi jonnekin ja tulen illaksi kotiin. Vasta kun host mamalta tuli viesti, että menemme heti suoraan hänen isänsä syntymäpäiviä viettämään, alkoi jännittää. Pieni pelkokin käväisi vatsan pohjassa ja älysin, että nyt sitä mennään. Juhliin, joista en oikeasti tunne ketään. Vieraiden ihmisten sekaan. Huhhuh. 

Kuten aiemmin kirjoitin, juhlat menivät onneksi hyvin. Paikalla oli lähisuku ja kaikki kohtelivat minua erinomaisesti, he olivat kiinnostuneita minusta, siitä mistä tulen, mitä olen aiemmin puuhaillut ja millä fiiliksillä olen lähdössä Lontoota valloittamaan. En muistanut kenenkään nimiä, enkä sitä, kuka oli kenenkin isä tai lapsi. 

Illalla tutustuin host perheen lapsiin ja nuorimmaiset halusivat minut heti iltasatuja lukemaan. Sain iltapusut ja -halitkin. Menin erinomaisilla fiiliksillä nukkumaan ja nukahdin hetkessä. 

DAY 2

Heräsin siihen, kun perheen keskimmäinen V, kolkutteli ovella. "V on yksinäinen, haluatko jo herätä." Niinpä nousin ylös ja V oli tehnyt minulle aamupalan kahveineen valmiiksi. Minusta tuntui hirmu hyvältä.

Vanhemmat lähtivät töihin ja touhusin V:n kanssa kaikenlaista. Kävimme esimerkiksi tutustumassa lähiympäristöön ja kaupassa ostamassa lounastarpeet. V pyysi lounaaksi makaronilaatikkoa ja sen minä myös tein. V:lle maistui erinomaisesti ja minustakin tuotos oli onnistunut. Vanhin, O, heräsi vasta puolenpäivän jälkeen ja sanoin hänelle, että jääkaapissa on makaronilaatikkoa sitten kun tulee nälkä. Näin, kun hän katsoi sitä, otti kananmunapaketin jääkaapista ja tekaisi itselleen munakkaan. Vähän tuli siinä vaiheessa suru puseroon.

Vanhemmat tulivat töistä ja kyselivät, kuinka päivä sujui. Kertoilin päivän tapahtumista ja kerroin tehneeni makaronilaatikkoa. "Vautsi! Söikö pojat sitä, tai siis söikö O?" Pudistin päätäni. "Niin epäilinkin. Ei se syö, jos se on maitoon tehty, koska se on valkoista." Okei. Pidetään tämä mielessä...... 

DAY 3

Pikkumies oli flunssainen, joten hän ei mennyt päiväkotiin. Pidimme poikien kanssa hauskan päivän ja kävimme läheisessä leikkipuistoissa leikkimässä. Päivä oli todella kuuma ja olisin halunnut helliä poikia jäätelöillä, mutten viitsinyt kuitenkaan. Pikkumies vaikutti ihan terveeltä ja sanoikin, ettei koske mihinkään ja kaikki oli kuulemma hyvin. Naapurin poika oli saanut uuden uima-altaan, sellaisen lasten puhallettavan, missä oli palmuja ja liukumäki. Vähän hienompi kuin minun lapsuudessani.... No, mutta pikkumies halusi lähteä sitä testailemaan, joten annoin hänen mennä. Vanhemmat pojatkin menivät omille teilleen, joten minulla on hieman vapaa-aikaa. Sohvalla toimettomana istuminen tuntui oudolta ja yritin järjestellä olematonta sotkua.

Kolmantena päivänä aloin olla jo aika hämmentynyt epäselviin ohjeisiin. En oikein tiennyt, milloin vapaa-aika alkaa ja mitä kaikkea minun kuuluukaan tehdä. Pohdiskelin asioita ja tulin lopulta siihen tulokseen, että minun on pakko avata suuni.

DAY 4

Perjantai. Nukuin "pitkään", johonkin ehkä kymmeneen asti. Söin aamupalaa ja host vanhemmat pakkailivat mökkiviikonlopun kamoja. En oikein tiennyt, millaiselle mökille olemme menossa ja minkälaisia vaateita tarvitsen. En myöskään tiennyt, pitääkö minun ottaa oma pyyhe ja pesuaineet mukaan, mutta otin ne varuilta kuitenkin. Minulle sana "mökki" tarkoittaa pientä rakennusta, jossa on sauna ja pieni huone sekä keittiö. Keittiö on alkeellinen, kaasuhella ja vähän keittiötasoja. Mökkiin ei tule sähköjä, eikä siellä ole juoksevaa vettä. Arvelin kuitenkin, että tälle mökille tulee sähköt, koska vietämme siellä koko viikonlopun.

Kävimme matkalla syömässä Ikeassa ja oletin, että host perhe maksaa myös minun ruokani. En kuitenkaan ollut täysin varma asiasta, enkä kehdannut kysyäkään. Tiskillä onneksi host mama kysyi, mitä haluan syödä ja huokaisin helpotuksesta.

Noh, pääsimme "mökille". Mökki oli iso. Ja vieressä oli vielä kaksi erillistä mökkiä. Minulle oli oma huone, jossa oli kaikki jääkaapista lähtien. Päämökissä oli hyvin varusteltu keittiö, pesukoneineen ja uuneineen. Muut mökit olivat lähinnä nukkumista varten.

Viikonloppua meidän kanssamme oli viettämässä myös host maman vanhemmat sekä hänen veljensä tyttärensä kanssa. Mummo tuli halaamaan minua ja tunsin oloni kotoisaksi. Kurkku alkoi tuntua kipeältä, enkä uskaltautunut uimaankaan. 

Joimme aikuisten kesken muutaman pullon viiniä ja olutta, vitsailimme ja näin host vanhemmistani ihan uuden puolen.

DAY 5

Heräsin kahdeksan jälkeen siihen, että V oli jälleen oven takana kolkuttamassa. Ärsytti, koska olin valvonut myöhään ja olisin halunnut nauttia unesta vielä hetken. Nousin ylös vain huomatakseni, että nenä on ihan tukossa ja kurkku oli kuin hiekkapaperia. Kävin syömässä aamupalan, otin särkylääkettä ja painuin takaisin nukkumaan. Lopulta heräsin vasta 12 aikaan.

Host mama oli myös tukkoinen ja hän taisikin nukkua melkein koko päivän. Luulen, että myös pieni rapula taisi vaivata :D 

Istuin terassilla nauttien todella lämpimästä kesäsäästä. Minun ei tarvinnut tehdä mitään, koska olin kipeä ja vieraana isovanhempien mökillä. Seurailin muiden touhuja ja kävin välillä pelaamassa lasten kanssa erän Afrikan tähteä tai Unoa. 

DAY 6

Heräsin kymmenen jälkeen ja olo oli yhtä huono kuin edellisenä päivänä. Menin aamupalalle ja selvisi, että kyyti kohti kotia lähtisi aivan pian, ellen haluaisi jäädä ja tulla vasta illalla. Pakkasin kamat ja lähdimme kotia kohti. Linnoittauduin omaan huoneeseeni melkein koko päiväksi ja olo oli kamala.

DAY 7 

Ei tainnut tapahtua mitään erityistä. Perusarkea, johon olin jo tottunut. Lapsille aamupalat, lounaat, pesukoneen täyttöä ja tyhjentämistä, riitojen selvittelyä, pyykinpesua. Kipeä olin edelleen, enkä oikein jaksanut mitään sen kummempaa tehdä.

DAY 8 

Host dad lähti työmatkalle, O lähti Tallinaan enonsa kanssa, pikkumies oli päiväkodissa, host mama oli töissä ja minä V:n kanssa kotona. V lähti melkein heti aamusta naapuriin, minä järjestelin paikkoja ja kärsin päänsärystä. Selvittelin V:n ja naapurin poikien draamoja, tappelin V:n kanssa peliajoista. Ihan normisettiä. 

DAY 9

Hassu päivä. Siivoja (!!!!) tuli heti aamusta jynssäämään paikkoja, imuroimaan, pesemään lattioita, pyyhkimään pölyjä, pöllyttämään mattoja. Pojat lähtivät kukin omille teilleen, joten minulla oli periaatteessa vapaata! Tietenkin minun täytyi pysyä kotona, jos pojat tulevat kotiin tai jotakin sattuu. Tein lounaaksi lihapullia (makaronilaatikko-episodista viisastuneena kysyin O:lta etukäteen, mitä niihin saa laittaa....) ja lohkoperunoita. Ja ne menivät kuin kuumille kiville! Jippii!

Edelleen flunssa vaivasi.

DAY 10

Tämä päivä. Heräsin ajoissa setvimään pyykkivuorta, järjestelemään poikien huoneet ja tuulettamaan koko talon. Täällä nimittäin oli tänään asuntonäyttö. Lähdimme poikien kanssa evakkoon mummolaan ja se oli oikein hyvä. Mummo teki pojille lounaan ja minä chillasin!

Olen edelleen kipeä, poskiontelontulehdus, luultavasti korvatulehdus ja niin jäätävä päänsärky, etten kestä. Särkylääkkeet ei auta, eikä varsinkaan poikien jatkuva huuto ja riitely. 

Toisaalta tuntuu sille, että olen ollut täällä todella pitkään ja toisaalta taas sille, että olisin tullut vasta eilen. Hassuinta on se, että tunnen oloni täällä tosi kotoisaksi ja perhe tuntuu lähinnä jollekin sukulaisperheelle eikä työnantajille. 

Huomenna on taas perjantai ja luultavasti minulle vapaapäivä ja ajattelin pyörähtää Helsingissä! 

Tulipas aika kilometripostaus, kiva jos joku jaksoi lukea! :) 

One month to go!

Tasan kuukausi ja meitsi on Lontoossa!!!!

Tai siis tarkkaa päivää emme ole vielä sopineet, mutta alustavasti puhuimme elokuun kuudennesta päivästä, voi olla, että lennän Brittein saarille jo aiemmin, mutta hei haloo KUUKAUSI! Kuukausi ja elämäni suurin seikkailu alkaa kunnolla. Englannissa. Lontoossa. Kaupungissa, jota rakastan. Huhhei, elämäni tuntuu ihan unelta.

Kaikki menee mukavasti, flunssakin alkaa olla taltutettu, pientä tukkoisuutta ja yskää lukuunottamatta. Pojat pitävät minusta ja minä niistä, pienistä tuholaisista. Alkuun jännitin kovasti sitä, kuinka pidän kurin yllä. Pelkäsin, jos sanon tiukasti tai rankaisen esim. ottamalla tietokoneen ja puhelimen pois, he alkavat vihata minua. Etteivät he pidä minusta enää niinkuin aiemmin. Onneksi pelko oli turha, olen komentanut, kiristänyt, nuhdellut ja rankaissut. Siitä huolimatta kaikki kolme pitävät minusta, keskimmäinen on oikein ottanut minut omakseen. Hän änkeää syliin, haluaa pelata kanssani pelejä, pyytää lukemaan iltasatuja ja tulemaan illalla viereen nukkumaan. 

Kaikki ei kuitenkaan täysin auvoista ole, sillä media on vienyt lapset mennessään. He haluavat pelata kännykällä, tietokoneella, pleikkarilla ja tuijottaa telkkaria ihan koko ajan! Heille on annettu aikaa kaikkiin edellä mainittuihin yhteensä 1,5 tuntia päivässä. Eikä sekään riittäisi. Kun silmä välttää, joku livahtaa tietokoneelle, toinen peiton alle pelaamaan kännykällä. He jopa vetävät itkupotkuraivarit, kun komennan heidät pihalle ja laitan netin kiinni. Tappelen heidän kanssaan tästä samasta asiasta monta kertaa päivässä ja mikään ei tunnu auttavan. Mikä neuvoksi? Onko kenelläkään muulla samanlaisia ongelmia? Varsinkin nyt, kun olen ollut kipeänä, en jaksaisi vääntää lasten kanssa yhtään. 

Keskimmäinen, eli V, on aikamoinen pakkaus. Hänellä on paljon adhd-piirteitä, keskittyminen herpaantuu herkästi ja varsinkin iltaisin hän käy kierroksilla. Hänen parhaat ystävänsä asuvat ihan naapureissa ja voi sitä draaman määrää, mitä he saavat aikaiseksi. Luulin, että tällaista on vain tytöillä, mutta ei näköjään. Ystävyksiä on yheensä kolme. Hetken aikaa he leikkivät ihan nätisti, ilman ongelmia. Kohta joku lähtee itkien kotiin, koska kaksi muuta ovat liittoutuneet, eivätkä huolikaan kolmatta leikkeihin mukaan. Juuri äsken se syrjitty oli V. Hän juoksi itkien yläkertaan ja minä yritän rauhoitella. En oikein voi toisten lapsia mennä komentamaan, joten nämä tilanteet ovat hankalia. Onneksi asiat selviävät yleensä yhtä nopeasti kuin ovat menneet solmuunkin. Nyt on taas rauha valtakunnassa.... Hetken ainakin.

Smile like you mean it

Viimepostauksen valitukset on ollutta ja mennyttä. Kaikki asiat selvisivät kuin itsestään iltapalapöydän ääressä. HM pyysi V:tä laittamaan omat tiskinsä koneeseen, johon V vastasi automaattisesti: "Au pair hoitaa sen kyllä." HM oikein tulistui ja sanoi, etten ole täällä palvelijana vaan auttamassa ja että olen tehnyt enemmänkin kuin tarpeeksi. V myös pyysi minua lukemaan iltasadun ja nukuttamaan hänet, minua jo hieman kiukutti, koska kyseessä oli jälleen olevinaan minun aikani. HM puuttui onneksi asiaan ja sanoi, ettei minun tarvitse iltaisin suostua poikien pyyntöhin. Olen kuulemma vapaalla aina, kun vanhemmat tulevat töistä, elleivät he erikseen pyydä vaikkapa vahtimaan poikia vielä hetken. 

Olimme nyt viikonlopun host maman vanhempien sekä veljen kanssa mökillä ja voi kun oli ihanaa! Sain periaatteessa olla vapaalla koko ajan, mitä nyt leikin ja pelasin poikien kanssa, mutta ei sitä oikein voi työksi sanoa :D tulin myös heti perjantai-iltana vähän kipeäksi, minkä lapset onneksi ymmärsivät ja antoivat minun olla aika rauhassa. Lauantaiaamuna heräsin kahdeksan aikaan siihen, kun V on taas koputtelemassa ovella. Hieman kismitti. Nousin kuitenkin ylös ja kävin aamupalalla ja istuskelin hetken poikien isoäidin kanssa terassilla. Siinä vasta on ihana ihminen! Juttelimme ummet ja lammet ja hän muistutti kovasti minun omaa mummoani. Lauantaina olo oli paljon huonompi kuin perjantaina ja meninkin nukkumaan vielä uudestaan ja nukuinkin oikein 3tuntia putkeen. Taisi minulla kuumettakin olla. 

Tänään heräsin vasta kymmenen jälkeen, koska (thank god) host mama oli sanonut V:lle, ettei minua saa herättää! Yö meni kyllä aikalailla levottomasti, koska yskitti niin kovasti. Nyt tuntuu, että poskiontelontulehdus on tuloillaan ja pää on kuin heliumpallo. 

Söimme hostien kanssa ihanan lounaan, joimme skumppaa (taas, varmaan 4. tai 5. pullo...) ja juttelimme mukavia. HM sanoi, että minun sukulaiseni ja ystäväni ovat enemmän kuin tervetulleita Lontoossa käymään ja he saavat asua meillä sitten :) Huippua! Minun olikin tarkoitus sitä heiltä kysyä, mutta onneksi sekin selvisi näin helposti. 

Nyt minulla on niin hyvä mieli, niin hyvä olla ja mahtava fiilis, flunssasta huolimatta. Perhe tuntuu täydelliseltä ja kaikki on hyvin, ainakin toistaiseksi! 

Thinking out loud

Joooh, enpä oikein tiedä mistä aloittaisin tämän paasaustekstin. Sanon heti alkuun, että tuntuu tyhmälle valittaa tämmöisistä asioista, koska perhe on ihana, lapset ovat ihania, vanhemmat ovat ihania. Ihmisten kanssa sujuu jätte bra, kemiat kohtaa, ja kaikki on tosi jees! Mutta. Mutta on muutama asia, jotka hämmästyttävät ja ihmetyttävät, mutten tiedä, pitäisikö näistä jo puhua perheen kanssa vai odottaa, tapahtuuko muutosta itsestään. Olen kuitenkin ollut täällä vasta 3 päivää ja kaikki vielä opettelemme tähän uuteen, yhteiseen elämään. Ja pitää myös muistaa, että nämä voivat johtua ihan vain erilaisista tavoista tehdä asioita tai mistä vain väärinymmäryksestä tms. Mutta paasaus alkakoon!

• Eilen host daddyn tullessa kotiin töistä, hän kysyi jaksanko vielä vahtia poikia hetken, kun hän kaupassa. Sen jälkeen olisin vapaa. Sanoin totta kai vahtivani ja kun HD tuli takaisin ajattelin tietenkin, että jee vapaus koitti. Istuin terassilla nauttimassa auringosta ja HD hääräsi ruuan parissa. Tuntui aika hassulle vain istua siinä, tuntemattomien kotona tekemättä mitään, joten kysyin tarvitseeko hän apua. "Ei, ei, tää on sun omaa aikaa, kaikki ok" kuului vastaus. Meni hetki ja HD pyysi apua pöydän kattamisessa ja salaatin teossa. Autoin tietenkin. Syötiin kaikki yhdessä ihanaa grilliruokaa ja kun lapset lähtivät pöydästä, jäin vanhempien kanssa vielä juttelemaan asioista. Hetken päästä vanhemmat vain hyppäsivät pois pöydästä, sanomatta mitään. En kai minä ruokia voinut jättää pöytään, kaiken lisäksi vielä ulos. Joten siivosin pöydän, korjasin ruuat kappiin ja laitoin tiskikoneen pyörimään. 
• Tänään host mama tuli töistä kotiin, juttelimme päivän tapahtumat ja ajattelin, että nyt kai mä oon taas vapaa. HM antoi keskimmäiselle pojalle ruokaa ja söi siinä samalla myös itse. Minä istuin olohuoneen sohvalla. HM sai puhelun ja kävi ilmi, että hän ja nuorin poika lähtevät naapuriin kylään. Tässä vaiheessa keskimmäinen on saanut syötyä ja singonut kaverin luokse. HM otti nuorimman ja lähti. Eikä sanonut oikeastaan mitään. Ja jätti ruuat ja astiat lojumaan pöytään. Ja minä siivosin.
• HM pyysi, että pyykkään poikien kanssa. Poikien piti lajitella pyykit värien mukaan ja minun tehtävänä oli pestä tummat pyykit pois kuljeksimasta. Tietenkin oletin, että pesen vain poikien vaatteet, mutta HM raahasi pyykkitupaan myös vanhempien pyykkikorin. Kuinka kummalliselle tuntuu pestä jonkun vieraan ihmisen bokserit ja pitsiset alusvaatteet. En tiedä, en mielestäni ole lupautunut sellaiseen.
• Eilen illalla kaiken lisäksi luin iltasadut ja laitoin pojat nukkumaan. Vaikka minun piti olla vapaalla. Nyt aion olla lukkiutuneena alakertaan niin kauan, että pojat ovat tehneet iltapuuhat.........

Olen jo itse järkeillyt päässäni esimerkiski nuo ruoka-asiat. Eilen itse kysyin, tarvitaanko apua. Sillä hetkellä ei tarvittu, mutta jos HD ajatteli hetken kuluttua, että olisi se apu sittenkin kiva. Tuo kaikkoaminen ruokapöydästä sanomatta sanaakaan on minusta outoa, koska olen tottunut kotonani siihen, että pöytä on pakko siivota heti. Meillä on kissoja ja koira ja ruuat menee parempiin suihin, ellei niitä siivota heti. Joten voiko olla, että tässä perheessä ollaan totuttu jättämään ruuat hetkeksi pöytään, ennen kuin ne korjataan pois? Jos he eivät ajatelleetkaan, että siivoan ne, jos he hetkeksi poistuvat? Muita kohtia en osaa selittää muulla kuin kiireellä. Vanhemmat tekevät töitä kellon ympäri, joten kai ne lisäkädet ilta-aikaankin on jees. 

Mitä mieltä te olette? Puhunko nyt heti suuni puhtaaksi vai odotanko? Onko kaikki epäkohdat selitettävissä väärinymmärryksillä ja erillaisilla tavoilla tehdä asiat?

Day 1

Huh, mikä päivä. Nukuin viime yönä n. 4 tuntia, matkustin melkin 6 tuntia ja olen tavannut vaikka millä mitalla uusia ihmisiä. Olin matkalla Helsinkiin ja host mama laittoi viestin: "Isälläni on synttärit, mennään sinne sitten suoraan." Juuuu, pienoinen paniikki iski, koska en tiennyt, kuinka paljon siellä tulisi olemaan ihmisiä, onko ne hienot juhlat jne. En ollut koskaan tavannut edes sitä perhettä ja sainpa koko suvun sitten kerralla!

Onneksi pelkäsin turhaan ja kaikki olivat mukavia ja kohtelivat minua kuin olisin pidempäänkin heidät tuntenut. Valokuviinkin halusivat minut mukaan ja viikonloppuna olisi luvassa mökkireissu jonnekin saaristoon heidän kanssaan! :)

Lapsetkin ottivat minut hyvin vastaan, leikin nuorimmaisen kanssa hetken aikaa, olin seurana iltapalalla ja juttelin mukavia. V ja E halusivat molemmat, että luen heille iltasadut sekä nukutan heidät. Nukuttaminen tarkoitti lähinnä sitä, että hetken aikaa olin vieressä ja ja silitin päätä. Ei tarvinnut oikeasti ihan nukahtamista odotella. 

Host maman ja papan kanssa juotiin ensimmäisen päivän kunniaksi skumppapullollinen ja juteltiin asioista. Siitä, mitkä ovat tehtäväni, kuinka kotona toimitaan, mitä minulta odotetaan. Kaikki vaikuttaa minusta ainakin selvältä ja simppeliltä, mutta katsotaan asiaa sitten, kun pojat rupeavat rajojaan kokeilemaan. Vielä ainakin (vieraskoreuttaan) tottelivat heti kun jotain sanoin.... :D 

Olen sen verran rättipoikkiväsynyt, etten osaa koota ajatuksia, joten tässä pikainen selitys ekasta päivästä... 

Lähtövalmiina

Aika on mennyt kuin siivillä. Tuntuu kuin vasta olisin laskeskellut "enää kaksi kuukautta lähtöön!" ja nyt se päivä on jo huomenna. Tai teknisesti jo tänään. Hullua. Huomisesta lähtien olen espoolainen, ja kuukauden päästä osoite on Lontoo! 

Tuntuu todella hassulle lähinnä siksi, ettei jännitä, eikä edes tunnu sille, että huomenna lähden. Ehkä se johtuu siitä, etten ole poissa kuin 3 viikkoa, jonka jälkeen vietän "kesälomaa". Tuntuu ehkä lähinnä sille, että lähtisin vain matkalle tai leirille tai jonnekin vain hetkeksi.

Minusta on ihanaa aloittaa aupparointi jo Suomessa, tutustua perheen tapoihin ja ennen kaikkea tutustua lapsiin. Olen siitä vähän outo, että käyn pääni sisällä läpi niin menneitä tapahtumia kuin tuleviakin. Tavallaan suunnittelen etukäteen, kuinka jotkin tilanteet tulevat menemään, mitä sanon, kuinka olen, miten toimin. Saatan suunnitella etukäteen dialogeja, jos jokin tilanne kovasti jännittää, ja menen sitten aivan puihin, kun vastapuoli ei osaakaan vuorosanojaan. Kuvittelen myös kaikkia tilanteita, joissa homma sujukaan hyvin ja kaikki menee huonosti. Kelaan pääni sisässä kaikki mahdolliset kauhukuvat, jotta osaan varautua mihin vain. En tiedä, tekeekö tätä kukaan muu ja kuinka sekopäiseltä kuulostan, mutta anyway. Olen siis ehtinyt pohtia myös huomista, sekä tulevaa vuottani. 

Tässä pahimmat pelkoni lähinnä heinäkuulle:

1. Perheen äiti järkyttyy ulkonäöstäni. Kun skypetimme, minulla oli pitkähköt, oranssit hiukset. Nyt minulla on oikealla puolella siilitukka ja pidemmät hiukset ovat vaaleanpunaiset.

2. Lapset pelkäävät minua. Ehkä he pelkäävät erilaista ulkonäköäni. Tai sitä, että olen puolijättiläinen.

3. Lapset eivät pidä minusta. En oikein tiedä mitään poikien leikkejä, enkä ole aikoihin oikeastaan kenenkään kanssa leikkinyt. Entä jos en osaa mitään ja pojat alkavat vihata minua?

4. Sotku-minä. En ole kovinkaan siisti ihminen ja tiedän, että host perheen luona minun täytyy sellainen Lellens jostakin kaivella esiin. Jos en huomakaan jotain tavaraa väärällä paikallaan ja saan sen takia fudut.

5. Jos perhe päättääkin heinäkuun jälkeen, ettei halua minua mukanaan Lontooseen. Tämä on suurin ja kamalin pelko. He eivät ole tyytyväisiä työni jälkeen, he eivät ole tyytyväisiä minuun ihmisenä, he eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Ja sanovat kiitos, mutta ei kiitos. 

Apua. Tämä oli huono aika kirjoitella tämmöisiä. Taidan yön valvoa ja käydä kaikki nämä tilanteet kymmeneen kertaan läpi ja valvoa koko yön. Hui. 9 tuntia, 39 minuuttia ja bussi kohti tuntematonta lähtee!! 

Nine in the afternoon

Minulla on lauantaina läksiäiset ja noh, kämppäni on hävityksen kauhistus. Ajattelin pyhittää tämän päivän siivoamiselle sekä siinä sivussa vähän pohtia, mitä kaikkea mukaani pakkaankaan. Päätinpä sitten aloittaa vähän sieltä mukavemmasta päästä, eli vaatekaapin läpikäymisestä. Eipä tadakaan tämä tyttö tänään paljon muuta tehdäkään..... 

Voi miten hauskaa oli testailla kaikkia vanhoja vaatteita, joiden olemassa oloa en edes muistanut! Ja kaikkia ihania kesähepeneitä! Niitä kun ei hirveästi ole vielä tänä vuonna tarvinnut.... Järkkäilin vaatteita kaapin hyllyille siten, että yhdelle hyllylle "Espoo-vaatteet", toiselle "Lontoo-vaatteet" ja viimeiselle kotiin jäävät. Hauskaa, kun Espoo -hylly näyttää värikkäälle ja pirteälle, mutta Lontoo -hylly taas on lähes kokonaan mustaa, valkoista ja harmaata. Onneksi osa pirteistä ja värikkäistä vaatteista matkaa kanssani myös Lontooseen, etten ihan masentavan näköisenä kulje siellä sitten. Pilkistää tuolta alemmalta hyllyltäkin näköjään jotakin väriä, mutta aika synkälle näyttää.

Tänään oli oikastaan ensimmäinen kesäinen päivä, lämmintä 25 astetta ja aurinkokin paistoi. Siksipä en malttanut hirveästi vaatteiden lajittelun jälkeen siivoilla vaan lähdin satamaan jäätelölle ja nauttimaan ihanasta ilmasta ja lämmöstä! Siellä istuskelin parisen tuntia ja mietin, että sitä minun tulee ikävä: kesäistä Kuopiota. Sadekuuro kuitenkin yllätti ja jouduin palaamaan tänne sotkun keskelle. Nyt yritän välttää väistämätöntä ja näpyttelen tätä tässä.

Ehkä nyt alan oikeasti siivoamaan, niin tuleepa joskus ainakin valmista. 

Changes

Leikitään, että tässä on joku naseva ja hauska aloitus.

Elämäni on muuttumussa radikaalisti ja edessä on hyppy kohti tuntematonta. Tarkalleen 8 päivää, 15 tuntia ja 11 minuuttia. 207 tuntia ja elän ja asun aivan toisaalla, vieraassa paikassa ja vieraiden ihmisten kanssa. 

Olen päättänyt rohkaistua vuosien haaveilun ja unelmoinnin jälkeen. Olen aina, niin kauan kuin muistan, halunnut kokea kaiken mahdollisen, elää kuin viimeistä päivää. Yksi isoimmista unelmistani ja haaveistani on ollut elää ja asua ulkomailla. Yksi on ylitse muiden ja se on Englanti ja kaupunki Lontoo. Ja sinne minä lähden. Aivan pian.

Ensimmäisen kerran mietin au pairiksi lähtöä ollessani vielä yläasteella. Minulla ei ollut haisuakaan siitä, mitä tulevaisuudelta haluan. Minne haen opiskelemaan? Mikä minusta tulee isona? Muistan, että postin mukana oli tullut myös jonkin au pair -järjestön esitteitä ja selailin niitä. Taisin äidillekin sanoa niistä jotakin. En kuitenkaan vielä ollut valmis sellaiseen muutokseen ja hain lukioon. Saanpahan vielä kolme vuotta lisäaikaa miettiä, mikä minusta tulee isona, ajattelin. 

No, lukio alkoi olla lopuillaan ja olin edelleen tulevaisuuteni suhteen isona kysymysmerkkinä. En tiennyt, mitä haluan opiskella seuraavat vuodet. Au pair vuosi ulkomailla alkoi houkuttaa ja tuntua parhaimmalta vaihtoehdolta. Aloin etsimään netistäkin tietoa ja tutkin jo perheiden hakemuksiakin. Sitten kävi ehkä ne perinteisimmät ja tapasin miehen ja rakastuin. Katsoin maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, laitoin haaveet syrjään ja hain kouluun. Pääsin opiskelemaan ja alakin tuntui kivalta ja omalta jutulta. Vaikka lopulta erosin, en ajatellutkaan jättäväni koulua kesken vaan kävin sen tunnollisesti loppuun. Nyt olen valmistunut, sinkku ja lähtövalmiina!

Olen löytänyt itselleni ihanan perheen ja muutan heidän luokseen kesäkuun viimeisenä päivänä. Heillä on kolme lasta, 5-, 9- ja 12- vuotiaat pojat. Tilanteeni on siksi hieman erikoinen, että aloitan au pair elämän jo täällä kotosuomessa. Perhe on siis suomalainen ja asuvat täällä heinäkuun loppuun asti. He laajentavat yritystoimintaansa Lontooseen ja ovat melkein koko heinäkuun joko työmatkoilla tai hoitamassa muuttoa, eli lisäkädet lasten hoitoon on jo silloin tervetullutta. Lisäksi vanhimmalla pojalla on erityistarpeita ja muutokset ovat hänelle hankalia. Hänen sopeutumisensa kannalta on mukavampaa, että asustan heillä jo ennen Lontooseen muuttamista. 

En oikeastaan ole sisäistänyt tulevaa muutosta vielä. Ensimmäisen kerran heräsin todellisuuteen kun noin kuukausi sitten jätin töihin irtisanomisilmoituksen. Toisen kerran, kun varasin bussilippuja Helsinkiin. Viimeisimmän herätyksen koin tänään, kun viho viimeinen työvuoro oli taputeltu. Nyt se on ohi. Olen työtön seuraavat 8 päivää. Sen jälkeen työnimikkeeni on au pair.

Ps. kuvat on lainattu wehearit:stä. 

Pps. Oli pakko tarkistaa, montako päivää asun vielä Suomessa. 44. Oh my god!